– Tykkään rytistellä raja-aitoja. En ole koskaan miettinyt, mitä muut ajattelevat, Nina Myllymäki sanoo.

Nainen daisaridoristen takana

Nina Myllymäki on moniammattilainen ja Pohjoismaiden ainoa naispuolinen rekkamaalari. Vaikka Nina luo ympärilleen kaikkea kaunista, niin hänen oma elämänsä on ollut kuitenkin vakavan sairauskierteen takia neljästi katkolla.

Kaunis nainen tepastelee aamutossuissaan väripönttöjen keskellä ja istahtaa lopuksi Saulin, Jennin ja tuuheakarvaisen lehmän viereen.

– Tämä on minun maailmani. Miehinen, karskea, mutta niin jumalattoman mielenkiintoinen, nainen sanoo ja räväyttää ilmoille hersyvän naurunsa.

Kauhajokelaisesta Nina Myllymäestä ei pitänyt tulla rekkamaalaria eikä missään tapauksessa ainakaan pohojalaasta.

Hän halusi pysyä hesalaisena tai ainakin melkein, mutta sitten tuli eteen rehvakka huonekalutehtailija Pohjanmaalta.

– Se vaan tuli, otti ja vei. Puhuikin niin hemmetin reteesti ja sanoi lopuksi, että ”tulehan likka kattomahan, mitensä me sielä lakeurella eletähän.” 

– Ja minä lähdin. Viikonloppuvierailu Pohjanmaalla on kestänyt näihin päiviin saakka, joskin mies on vain välillä vaihtunut, Nina taustoittaa naureskellen.

Taiteilijan tytär. Helsingissä varttunut Nina sanoo saaneensa syntymälahjaksi rohkeanpuoleiset geenit.

– Olen kasvanut äidin ja kahden pikkuveljen kanssa, sillä vanhempani erosivat ollessani kaksivuotias. Kuitenkin välit edesmenneeseen taiteilijaisääni olivat loppuun saakka hyvät. Kahden kodin tyttönä minusta varttui onneksi rohkea ja elämälle utelias ihminen, ja näitä avuja on tarvittu matkan varrella enemmän kuin runsaasti.

Sammumaton elämännälkä sai otteensa jo varhain, sillä lukion jälkeen Nina kouluttautui markkinointimerkonomiksi.

– Innostuin opiskelusta, sillä maailmalla tuntui olevan paljon sellaista tietoa, jota olisi mukava kotiuttaa. 

Vuonna 1997 Ninan suunnitelmiin tuli kuitenkin yllättävä muutos, kun hän tapasi tämän rehvakkaan pohjalaismiehen.

– Olihan se alku niin ihanaa ja jopa sadunomaista, sillä hesalaisena en ollut tottunut hipihiljaiseen rauhaan ja avariin maisemiin. Olin hetken aikaa tosi koukussa tähän kaikkeen, mutta sopeutuminen vei kuitenkin oman aikansa. Edelleenkään en puhu pohjanmaata, mutta tunnen kuitenkin olevani pohjalaisheimon täysvaltainen jäsen.

Korot kopisten äijien luolaan. Muutettuaan Pohjanmaalle Nina jatkoi myös rakasta opiskeluaan. Vuosien saatossa Nina on hakenut tuntumaa lähihoitajaopinnoista ja myös kulttuurituottajapuolelta. 

– Aloitin myös artenomiopinnot, mutta ne keskeytyivät kuitenkin raskauteen. Sen jälkeen alkoi uusi ura ja uuden opettelu perheenäitinä.

Perheen myötä Nina hankkiutui myös työelämään ja työskenteli muutaman vuoden ajan paikallisessa urheiluliikkeessä myyjänä.

– Tykkäsin työstä, mutta halusin oppia koko ajan enemmän, joten opiskelin siinä sivussa mestarimyyjäksi. Tämä oli samalla pieni vahinkolaukaus myös tulevaan.

Avoliitto rehvakkaan pohjalaismiehen kanssa päättyi eroon vuonna 2004. Ei aikaakaan, kun kaunis Nina tapasi nykyisen puolisonsa, pohojalaasen pottufarmarin.

– Tämän ukkelin myötä astuin pinkin nuttuni kanssa varsin äijämäiseen meininkiin. Arki täyttyi isoista autoista ja leveistä jutuista, mutta taustalta löytyi kuitenkin omanlaisensa hohto. Ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin nimittäin katselemaan rekkoja ja ennen kaikkea niissä olevia kuvia. Ajattelin, että tuo on niin mun juttu – minäkin alan maalaamaan.

Nina ei jäänyt arpomaan päätöstään sen enempää, vaan asteli korot kopisten ja käsilaukku heiluen Jalasjärven aikuiskoulutuskeskukseen ja ilmoitti haluavansa rekkamaalariksi.

– Äijien ilme on jäänyt mieleen. Se oli kaiken kertova, vaikka kukaan ei päästänyt sanaa suustaan. Sulauduin joukkoon kuitenkin luontevasti. Opiskelu kesti kokonaisuudessaan vain yhdeksän kuukautta, sillä en väännellyt peltiä enkä hitsannut. Keskityin opinnoissani vain maalaamiseen, hiomiseen ja lakkaamiseen, Nina taustoittaa hymyillen.

Raja-aidat rytinällä kumoon. Rekkamaalarina Nina on harvinainen poikkeus, sillä hän on tiettävästi Suomen ja samalla myös Pohjoismaiden ainoa rekkataidetta ammatikseen tekevä nainen.

– Tykkään rytistellä raja-aitoja. En ole koskaan miettinyt, mitä muut ajattelevat. Olen tehnyt sitä, mikä tuntuu täällä mukavalta, Nina sanoo ja painaa käden sydämensä päälle.

Rekkataiteilijana Nina elää vahvasti miesten maailmassa, mutta suhtautuminen kauniiseen naistaiteilijaan on kuitenkin pääsääntöisesti asiallista.

– Miesten maailmassa on elettävä miesten malliin, joten on tässä ainakin sanavarasto karttunut. Miesten kanssa on toisaalta helppoa toimia ja tehdä yhteistyötä. Myös luottamus tähän osoitteeseen on korkea, sillä kyllähän se hivelee itsetuntoa, kun isännät tuovat satojen tuhansien euron arvoisen auton talliin ja luottavat sen naisen käsiin, Nina luonnehtii kiitollisena.

Nina haluaa kuitenkin muistuttaa, että hän on lunastanut paikan miesten maailmassa aivan itse ja omin voimin.

– Sulaudun joukkoon, vaikka kuljen autonäyttelyissä mekko päällä ja korot kopisten. Se on se asenne, millä kipitellään eteenpäin.

”Maalaan unelmia”. Ninan automaalaukset ovat aivan omaa luokkaansa. Ne on tehty taidolla, tunteella ja hyvällä maulla. Mukana on myös reipas siivu mielikuvitusta.

Reilun 15 vuoden aikana on syntynyt satoja kuvia, isoja ja pieniä ja kaikki erilaisia. Joukossa on antiikin taruolentoja, sarjakuvahahmoja, levylaulajia sekä suosionsa säilyttäneitä daisaridoriksia. Valtaosa taideteoksista koristelee rekkoja, mutta Nina maalaa unelmia myös moottoripyöriin sekä paketti- ja henkilöautoihin. 

– Sanotaanko näin, että maalaukset edustavat hyvin pitkälle ihmisten haaveita. Kaikkia en toki rohkene toteuttaa, kuten esimerkiksi ilkialastomia tyttösiä. Näissäkin tapauksissa on päästy asiakkaan kanssa yhteisymmärrykseen, että kurvikkaat daisaridoriksetkin on paljon seksikkäämpi, jos jotakin jätetään arvailujen varaan, Nina naureskelee.

Vaikka rekkamiehen työmotivaatiota kohottavat daisaridorikset sekä sarjakuvahahmot ovat aiheista yleisempiä, haluaa joku autonsa sivuja koristamaan myös koko sukunsa, anoppia ja lemmikkisikaa myöten.

– Heidän kohdallaan pyydän miettimään myös muista vaihtoehtoja, sillä koko elämänkirjon ikuistaminen rekan nuppiin ei ehkä sittenkään näytä niin hyvältä. Enkä nyt tarkoita yksinomaan sitä anopin kuvaa, Nina jatkaa veistellen.

Nina poikkeaa rekkataiteilijana myös siinä mielessä, että hän maalaa suoraan pinnalle, ilman mallia ja aina vapaalla kädellä. 

– Malli elää päässäni tarinan muodossa. Juuri tässä piileekin tämän taiteenlajin viehätys. Yksi mielenkiintoisimmista töistä oli maalata pinkinvärisen rekan kylkeen vaaleanpunaisten panttereiden perhe sekä ranskalaiskomisario  Clouseau. Siinä vaiheessa, kun rekka meni maalattujen ajoneuvojen näyttelyyn, omistaja pisti auton perään vielä vaaleanpunaisen hännänkin. Tämä oli täydellinen päätös työlleni, Nina iloitsee.

 

Teksti ja kuva: Anne Anttila

Artikkeli on julkaistu Meidän Suomi 3/2020 -lehdessä.

JAA